perjantai 14. kesäkuuta 2013

Arkipäivän pieniä keskusteluja

Matkani aikana olen suuresti nauttinut ihmisten tapaamisesta. Olen tavannut eri alojen tutkijoita, heidän perheitään, uusia ystäviä, sukulaisiakin. Olen nauttinut myös satunnaista arkipäivän kohtaamisista vieraiden ihmisten kanssa. Koiranulkoiluttajan tapaamisesta, bussipysäkkikeskusteluista tai vaikkapa kaupan kassarouvan lyhyestä jutustelusta - mitä kuuluu, eikö olekin ihan kiva ilma (tai vaihtoehtoisesti eikö olekin ihan hirveä ilma), toivottavasti loppupäiväsi sujuu hyvin jne. Tällä viikolla näitä keskusteluja on tuntunut olevan entistä enemmän ja osa on tuntunut vähän absurdeiltakin: eräänä päivänä tuntematon mies kysyi minulta hississä miksi olin valinnut juuri kuudennen kerroksen (koska antropologian kirjat ovat siellä), vanhempi herrasmies jutusteli Mannerheimista ja sääskistä bussipysäkillä (kun olin lyhyen sääkeskustelun jälkeen kertonut olevani Suomesta), eilen kävin erään yliopistolla työskentelevän naisen kanssa keskustelun Suomen koulujärjestelmästä kun ensin olimme päivitelleet kuinka sattuikin, että kirjasto aukeaa vasta 8:30. Keskustelu saattaa lähteä kummallisille urille lauseen Funny that you should mention ... alun jälkeen.



Miksi sitten nämä pienet jutustelut tuntemattomien kanssa piristävät? No yksi syy on tietysti se, että kun olen täällä yksin, niin kaipaan sosiaalisia kontakteja (kyllä minäkin, joka usein väsähdän sosiaalisuuteen). Pidän niistä myös siksi, että niistä tulee tunne, että olen olemassa, minut on huomattu. Valitettavasti Suomessa kulttuuri on juuri päin vastainen. Yritämme vältellä kohtaamisia viimeiseen asti ja olla niin kuin toista ei olisikaan. Tästä syntyy itsellekin tunne, että on ikään kuin näkymätön, ketään ei kiinnosta. Karseimmillaan tämä johtaa siihen, että tuijotetaan katua sen sijaan, että reilusti tervehdittäisiin. Jopa puolituttuja yritetään kaihtaa, saati sitten, että huomioisi aivan vieraan. Sehän olisi ihan kauheata. Olen kyllä käynyt mukavia keskusteluja vieraiden kanssa Suomessakin, mutta en niin usein kuin täällä. Täällä kuuluu asiaan vaihtaa muutama sananen ja ainakin hymyillä. Suomessahan hymyilevät vain humalaiset tai muuten hullut.

Olen itsekin oppinut huomioimaan muita paremmin ja nautin siitä. Eräänä päivänä tosin yllätyin itsekin, kun kysyin kahvilajonossa laukkuaan hätäisen näköisenä kaivelevalta tytöltä riittävätkö hänen rahansa ja voisinko jotenkin auttaa. Sillä kertaa en voinut, sillä kassatäti antoi puuttuvat kolikot anteeksi, mutta tyttö kiitteli moneen kertaan tarjouksestani ja kertoi, että hänellä oli kukkaro hukkunut. Toivon kovasti, että tämä välittämisen tapa ei ainakaan ihan heti unohdu, sillä minusta on ollut ihana kohdata vieraita ihmisiä, kysellä heitä mistä he tulevat ja missä asuvat. Osasta näistä ihmisistä on tullut hyvän päivän tuttuja, osasta ehkä jopa uusia ystäviä. Pienen alkulämmittelyn jälkeen täällä voi aina kysyä mitä mieltä sinä olet Skotlannin itsenäistymishaaveista – sen jälkeen voikin vain sujuvasti kuunnella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti