Miksi sitten nämä pienet jutustelut tuntemattomien kanssa piristävät? No yksi syy on tietysti se, että kun olen täällä yksin, niin kaipaan sosiaalisia kontakteja (kyllä minäkin, joka usein väsähdän sosiaalisuuteen). Pidän niistä myös siksi, että niistä tulee tunne, että olen olemassa, minut on huomattu. Valitettavasti Suomessa kulttuuri on juuri päin vastainen. Yritämme vältellä kohtaamisia viimeiseen asti ja olla niin kuin toista ei olisikaan. Tästä syntyy itsellekin tunne, että on ikään kuin näkymätön, ketään ei kiinnosta. Karseimmillaan tämä johtaa siihen, että tuijotetaan katua sen sijaan, että reilusti tervehdittäisiin. Jopa puolituttuja yritetään kaihtaa, saati sitten, että huomioisi aivan vieraan. Sehän olisi ihan kauheata. Olen kyllä käynyt mukavia keskusteluja vieraiden kanssa Suomessakin, mutta en niin usein kuin täällä. Täällä kuuluu asiaan vaihtaa muutama sananen ja ainakin hymyillä. Suomessahan hymyilevät vain humalaiset tai muuten hullut.
Olen itsekin oppinut huomioimaan muita paremmin ja nautin siitä. Eräänä päivänä tosin yllätyin itsekin, kun kysyin kahvilajonossa laukkuaan hätäisen näköisenä kaivelevalta tytöltä riittävätkö hänen rahansa ja voisinko jotenkin auttaa. Sillä kertaa en voinut, sillä kassatäti antoi puuttuvat kolikot anteeksi, mutta tyttö kiitteli moneen kertaan tarjouksestani ja kertoi, että hänellä oli kukkaro hukkunut. Toivon kovasti, että tämä välittämisen tapa ei ainakaan ihan heti unohdu, sillä minusta on ollut ihana kohdata vieraita ihmisiä, kysellä heitä mistä he tulevat ja missä asuvat. Osasta näistä ihmisistä on tullut hyvän päivän tuttuja, osasta ehkä jopa uusia ystäviä. Pienen alkulämmittelyn jälkeen täällä voi aina kysyä mitä mieltä sinä olet Skotlannin itsenäistymishaaveista – sen jälkeen voikin vain sujuvasti kuunnella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti