Tutkija turistina

Perheeni tuli Skotlantiin kahdeksi viimeiseksi viikoksi ja yritin näyttää heille parhaat puolet niin Aberdeenistä kuin Skotlannistakin. Kävimme ystäväni Gracen opastuksella linturetkellä Don-joen varressa. Näimme haikaroita, joutsenia, erilaisia lokkeja, tiltaltteja ja lukusia muita pikku lintuja, mutta emme valitettavasti kuningaskalastajaa, vaikka sekin siellä pesii. Itse toivoin myös näkeväni saukkoperheen, mutta saukotkin pysyttelivät piilossa. Hylkeitä sen sijaan oli meren rannassa useita.

Juhannuksena kiersimme Glasgow’n ja Edinburghin sekä teimme pienen kiertoretken oikeille Ylämaille akselilla Loch Lomond – Inverurie – Oban – Glencoe. Viimeisellä viikolla teimme vielä pienen retken Invernessiin ja risteilimme Loch Nessillä. Saimme siis jonkin verran kokemusta Skotlannin matkailijoille tarjoamista nähtävyyksistä ja palveluista. Glasgow’ssa saimme kyllä parasta ”palvelua”, sillä oppaanamme olivat siellä asustelevat Mari ja Anna sekä Buckley-koira. Juhannusaatto sujui rattoisasti puistoja ja katuja kierrellen, syöden ja kahvitellen.

Skotlannissa on helppoa olla turisti – nähtävää on paljon ja valikoimaa erilaisista palveluista on tarjolla runsaasti. Varailin itse bussikierroksiamme netistä ystävien suositusten perusteella. Kiertomatkamme Ylämaille kesti 7 tuntia ja sen hintaa koko porukalta tuli lähes 200 euroa, mutta retki oli ehdottomasti hintansa väärti. Matkaa tehtiin pikku bussilla, johon mahtui max. 16 henkilöä ja tämä takasi sekä jouhevan liikkumisen kapeilla teillä että myöskin henkilökohtaisen palvelun matkan aikana. Bussin kuljettaja oli kilttiin, vaelluskenkiin ja tuulitakkiin pukeutunut Murray. Matkan aluksi hän kyseli kaikilta mistä olimme ja koko matkan ajan hän kertoi tarinoita Skotlantiin ja ennen kaikkea tietysti ohitettaviin paikkoihin liittyen ja soitti välillä tarinoihin liittyvää musiikkia. Mieleeni jäi ennen kaikkea oppaamme huumori ja se ystävällinen, mutta ei tunkeileva tapa, jolla kaikki matkustajat huomioitiin. Tarinoita saimme kuulla myös Loch Nessin kierroksellamme, jossa bussi kuljetti meidät satamaan ja haki meidät laivaretken päätyttyä Urquhartin linnasta. Nessienkin näimme - tai ainakin kuvittelimme näkevämme.

Skotlannin historiassa on synkkä jakso, joka nousi esille molemmilla bussikierroksilla. Highland Clearances eli Ylämaiden puhdistukset alkoivat 1700-luvun puolen välin tienoilla ja kestivät noin 100 vuotta. Kuulemani mukaan puhdistukset alkoivat, koska maanomistajat tajusivat, että saisivat maalleen suuremman tuoton kasvattamalla lampaita kuin antamalla sen vuokralle viljelijöilleen. Niinpä ihmiset ajettiin pois. Ihmiset muuttivat kuka minnekin elannon perässä ja Ylämaat tyhjentyivät. Osa ihmisistä sai työtä teollistumistaan aloittelevasta Glasgow’sta, osa jopa lähti siirtolaiseksi Amerikkaan. Monille perheille siirtymät koituivat kohtalokkaiksi. Puhdistukset aiheuttivat kulttuurisen trauman, jonka jäljet ovat yhä näkyvissä kulttuurissa monenlaisina kertomuksina. Se näkyy yhä myös politiikassa ja jopa maisemassa, jos sitä vain osaa etsiä. Lisätietoa puhdistuksista löytyy esim. BBC laatimalta sivustolta tai esimerkiksi Paul Basun tutkimuksesta Narratives in Landscape. Osittain varmasti puhdistusten aiheuttamien pakotettujen siirtymien takia myös sukututkimus on Skotlannissa hyvin näkyvää. Esimerkiksi Invernessissä on suuri sukututkimuskeskus, jonne voi mennä etsimään tietoa omista skotlantilaisista juuristaan, jos sellaisia sattuisi olemaan. Keskus ei kylläkään ole tuo kuvassa näkyvä rakennus. Se on Inveraray Castle - kyllä, juuri se linna, jonne Downton Abbeyn väki matkusti jouluksi.

Oma vierailuni Skotlannissa on päättynyt ja kirjoitan tätä jo omassa keittiössäni. Aika Aberdeenissa on ollut antoisaa ja hedelmällistä ja haggiksen lisäksi tuliaisina on paljon uusia ajatuksia ja kokemuksia. Suuri kiitos kuuluu kaikille tapaamilleni ihanille ihmisille, jotka ovat tehneet tutkijavaihdostani elämyksen. Kiitos siis teille kaikille! Niin paljon jäi kuitenkin näkemättä ja kokematta, että toivottavasti pääsen Skotlantiin uudestaankin.

Arkipäivän pieniä keskusteluja

Matkani aikana olen suuresti nauttinut ihmisten tapaamisesta. Olen tavannut eri alojen tutkijoita, heidän perheitään, uusia ystäviä, sukulaisiakin. Olen nauttinut myös satunnaista arkipäivän kohtaamisista vieraiden ihmisten kanssa. Koiranulkoiluttajan tapaamisesta, bussipysäkkikeskusteluista tai vaikkapa kaupan kassarouvan lyhyestä jutustelusta - mitä kuuluu, eikö olekin ihan kiva ilma (tai vaihtoehtoisesti eikö olekin ihan hirveä ilma), toivottavasti loppupäiväsi sujuu hyvin jne. Tällä viikolla näitä keskusteluja on tuntunut olevan entistä enemmän ja osa on tuntunut vähän absurdeiltakin: eräänä päivänä tuntematon mies kysyi minulta hississä miksi olin valinnut juuri kuudennen kerroksen (koska antropologian kirjat ovat siellä), vanhempi herrasmies jutusteli Mannerheimista ja sääskistä bussipysäkillä (kun olin lyhyen sääkeskustelun jälkeen kertonut olevani Suomesta), eilen kävin erään yliopistolla työskentelevän naisen kanssa keskustelun Suomen koulujärjestelmästä kun ensin olimme päivitelleet kuinka sattuikin, että kirjasto aukeaa vasta 8:30. Keskustelu saattaa lähteä kummallisille urille lauseen Funny that you should mention ... alun jälkeen.

Miksi sitten nämä pienet jutustelut tuntemattomien kanssa piristävät? No yksi syy on tietysti se, että kun olen täällä yksin, niin kaipaan sosiaalisia kontakteja (kyllä minäkin, joka usein väsähdän sosiaalisuuteen). Pidän niistä myös siksi, että niistä tulee tunne, että olen olemassa, minut on huomattu. Valitettavasti Suomessa kulttuuri on juuri päin vastainen. Yritämme vältellä kohtaamisia viimeiseen asti ja olla niin kuin toista ei olisikaan. Tästä syntyy itsellekin tunne, että on ikään kuin näkymätön, ketään ei kiinnosta. Karseimmillaan tämä johtaa siihen, että tuijotetaan katua sen sijaan, että reilusti tervehdittäisiin. Jopa puolituttuja yritetään kaihtaa, saati sitten, että huomioisi aivan vieraan. Sehän olisi ihan kauheata. Olen kyllä käynyt mukavia keskusteluja vieraiden kanssa Suomessakin, mutta en niin usein kuin täällä. Täällä kuuluu asiaan vaihtaa muutama sananen ja ainakin hymyillä. Suomessahan hymyilevät vain humalaiset tai muuten hullut.

Olen itsekin oppinut huomioimaan muita paremmin ja nautin siitä. Eräänä päivänä tosin yllätyin itsekin, kun kysyin kahvilajonossa laukkuaan hätäisen näköisenä kaivelevalta tytöltä riittävätkö hänen rahansa ja voisinko jotenkin auttaa. Sillä kertaa en voinut, sillä kassatäti antoi puuttuvat kolikot anteeksi, mutta tyttö kiitteli moneen kertaan tarjouksestani ja kertoi, että hänellä oli kukkaro hukkunut. Toivon kovasti, että tämä välittämisen tapa ei ainakaan ihan heti unohdu, sillä minusta on ollut ihana kohdata vieraita ihmisiä, kysellä heitä mistä he tulevat ja missä asuvat. Osasta näistä ihmisistä on tullut hyvän päivän tuttuja, osasta ehkä jopa uusia ystäviä. Pienen alkulämmittelyn jälkeen täällä voi aina kysyä mitä mieltä sinä olet Skotlannin itsenäistymishaaveista – sen jälkeen voikin vain sujuvasti kuunnella.

Kaupunkikierroksella Englannissa

Viime viikolla reissasin Englannin puolelle ja kävin vierailulla Northumbrian yliopistossa Newcastlessa, Durhamin yliopistossa ja lopuksi vielä viikonloppuvisiitillä Yorkissa. Kamerani alkaa olla tiensä päässä ja jostain syystä se suostuu ottamaan kuvia ainoastaan rakennetusta ympäristöstä. Niinpä tästä tulee jälleen yksi rakennetun kulttuuriperinnön kerroksia valottava kuvakavalkadi.

Newcastlesta mieleeni jäivät upeat sillat, jotka asettuvat kauniisti toistensa lomaan.Tyne-joen rannalle rakentuneessa Newcastlessa on vahva teollisen kaupungin leima, mutta viimeisten vuosikymmenien kuluessa kaupunki on kokenut suuren muutoksen koti luovaa taloutta ja se näkyy erilaisina taiteen ja kulttuurin ympärille rakentuneina keskuksina, kuten tuo Sage Gateshead peilitalo esimerkillään osoittaa.

Vierailin Newcastlessa Northumbrian yliopiston Sustainable cities -instituutissa, jonka työntekijät ovat hiukan tuuliajolla, sillä instituutti on lakkautettu. Osa työntekijöistä on jo lähtenyt, osalle on tarjottu töitä muualla yliopistolla. Instituutissa on tehty pitkään töitä mm. uusiutuvien energioiden parissa, joten on harmi, että yliopisto on päättänyt lakkauttaa yksikön. Syynä on mikäpä muukaan kuin raha ja resurssien keskittäminen strategisesti tärkeämpiin kohteisiin, jotta yliopisto pärjää kovenevassa kilpailusssa. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että Newcastlessa julkinen liikenne  on panostanut sähköisiin busseihin ja vuokrattavia polkupyöriäkin näkyi monissa paikoissa olevan saatavilla.

Newcastlesta jatkoin idylliseen Durhamiin, jossa minua odottivat antropologit ja maantieteilijät. Sain vierailla heidän energiahankkeensa palaverissa ja kuulin mielenkiintoisia näkökulmia brittiläiseen energiankulutukseen. Durhamin yliopistossa on oma energiainstituutti ja siellä alkaa syksyllä erittäin mielenkiintoinen, monitieteinen, energian ympärille rakennettu maisteriohjelma. Muutaman tunnin keskustelujen jälkeen kiertelin kaupunkia ja vierailin valtavassa katedraalissa, jossa toisesta päästä ei kunnolla nähnyt toiseen.

Viikonloppuni vierähti sukulaisten kanssa Yorkissa. York on matkailijoiden suosiossa ja kaupunki oli aivan täynnä ihmisiä. Kaupungilla on kuitenkin aivan mieletön historia: roomalaisaikaa, viikinkejä, keskiaikaa, muusta historiasta puhumattakaan. Eri ajoilta on säilynyt niin paljon nähtävää, että huonokuntoisempi matkailija väsähtää heti alkuunsa. 

Minusta kaupungin parhainta antia ihanien teehuoneiden lisäksi oli Yorkin linnamuseoon rakennettu 1800-luvun katu, jossa sai kävellä ja vierailla mm. poliisilaitoksella, koulussa, apteekissa ja karkkikaupassa. Kadulle oli luotu tuon ajan ääni- ja hajumaailmaa ja lisäksi valaistus vaihteli vuorokauden aikojen mukaan. Harmi vain, että kamerani ei suostunut tätä ihanuutta kuvaamaan.

Lähellä taivasta - visiting Caithness

Viime viikonloppu oli niin mielenkiintoinen, etten oikein tiedä mistä aloittaa. Näin, koin ja kuulin niin paljon mielenkiintoisia asioita, että menee useampi päivä, ennen kuin sulatan sen kaiken.

Matkustin junalla Thursoon tapaamaan tutkijakollegaani Louisea. Hän on jatko-opiskelija Aberdeenin yliopistossa ja tekee tämän vuoden kenttätöitä Caihtnessin alueella uusiutuviin energioihin liittyen. Samalla tapasin täällä jo pidempään asustelleen suomalaisen Elenan. Ilman heitä näkemykseni Caithnessista olisi kyllä jäänyt aivan tyngäksi. Oli niin mahtavaa, kun he kertoivat kokemuksiaan ja tietojaan alueesta ja kierrättivät minua ympäri Caithnessia.

Caithness on siis manner-Skotlannin pohjoinen maakunta (county), joka kuuluu Ylämaan (Highland council area) alueeseen. Maisema on avaraa, melko tasaista, mutta kumpuilevaa, hyvin vihreää. Lähellä on myös vuoria, jotka siintävät horisontissa kauniisti. Paikoitellen on pieniä metsiköitä, mutta kuulemani mukaan ne ovat kaikki istutettuja. Maisemalle tyypillistä on myös kanervikko, jota voisi osittain kutsua myös suoksi, sillä se on paikoitellen hyvin märkää. Kollegani käytti niistä nimeä bog ja peatland. Aikaisemmin näitä soita on yritetty metsittää, mutta viime vuosina soiden ekologinen merkitys ja myös kauneus on ymmärretty uudella tavalla ja nyt suunta on päinvastainen – ainakin huonosti kasvavista metsistä yritetään päästä eroon. Soiden arvostamisesta kertoo sekin, että niitä tutkitaan paljon. Louise kertoikin, että nykyisin on vaikea mennä suolle ilman, että törmää tutkijaan.

Alueella on myös paljon arkeologisia muinaisjäänteitä. Kävimme tutustumassa noin 5000 vuotta vanhoihin kiviröykkiöihin (Camster Cairns), joiden varsinaista tarkoitusta ei kovin hyvin vielä tunneta. Röykkiöiden sisällä on kammioita, joista on löydetty sekä ihmisten että eläinten luita. Arkeologit ovat arvelleet röykkiöiden liittyvän jollain tavoin rituaaleihin.

Kävimme katsomassa myös brochin jäänteitä. Brochit, joille en oikein tiedä suomenkielistä nimitystä, ovat olleet korkeita, tornimaisia pyöreitä rakennuksia, joissa on ollut paksut kivistä ladotut seinät. Brochien jäänteitä löytyy Caithnessin alueelta monin paikoin. Tästä valitettavasti en saanut kuvaa, sillä kamerani temppuilee aika ajoin ja yksinkertaisesti kieltäytyi ottamasta kuvaa brochista.

Kun katsoo rantakallioita, voi hyvin ymmärtää, että kivi on täällä ollut se ensisijainen rakennusmateriaali. Kiveä onkin aikoinaan louhittu runsaasti ja sen käyttö näkyy yhä monin paikoin. Esimerkiksi aidat olivat kauniisti kivistä ladottu. Satunnaisen matkailijan on myös vaikea päätellä mikä on uutta ja mikä vanhaa, sillä kiveä on käytetty niin paljon eri aikoina.

1800-luvun alkupuoliskolla kalastuksesta tuli tärkeä elinkeino ja silloiset suuret silliparvet aiheuttivat alueelle kultaryntäykseen verrattavan boomin. Satamia rakennettiin joka ikiseen mahdolliseen poukamaan. Minulle mieleenpainuvin kokemus oli pieni satama, jonne on rakennettu 365 kivistä porrasta (Whaligoe steps). Näitä pitkin kalastajat ovat kantaneet tavaraa ylös alas. Kalastus hiipui kalaparvien huvetessa jo ennen vuosisadan puoliväliä, mutta paikka on yhä ehdottomasti kokemisen arvoinen (ja siellä on mielettömän ihana kahvila). Kallioiden reunamilla pesii lintuja, mutta lunnit pysyivät kyllä edelleen piilossa. Paikalliset olivat kuulleet huhuja, että merellä saattaisi näkyä myös miekkavalaita, mutta valitettavasti niitä ei kuitenkaan näkynyt. Täytyy kyllä myöntää, että korkeanpaikan kammoni sai taas hyvää siedätyshoitoa.

Thurso on Skotlannin pohjoisin kaupunki. Sinne rakennettiin 1950-luvulla Dounreayn ydinvoimala ja alueelle muutti sen myötä paljon uutta väestöä. Tällä hetkellä Thursossa on noin 9 000 asukasta, joista iso osa työskentelee edelleen ydinvoimalassa, vaikka sitä on ajettu alas jo viimeisen kymmenen vuoden ajan. On arveltu, että lopullinen alasajo kestää vielä toiset kymmenen vuotta. Paikallisessa museossa on ydinvoimalalla oma pieni näyttelytila ja oli hauskaa huomata, miten ihmisistä oli pidetty huolta ydinvoimalan rakentamisen aikoihin. Kaupunkiin muuttaville asukkaille oli tehty opaskirjanen siitä, kuinka Thursossa asutaan, miten omasta kodista pidetään huolta ja mistä mitäkin voi ostaa. Eräs vanhempi paikkakuntalainen oli myös kertonut kollegalleni, että vanhoista thursolaisista oli turvallista kohdata uudet asukkaat, koska heidät oli ikään kuin seulottu ja todettu kunnollisiksi kansalaisiksi. Alla olevassa kuvassa ydinvoimalan "pallo" näkyy taustalla. Tuota keltaista kasvia, gorse nimeltään (sanakirja kertoo, että kasvi on suomeksi piikkiherne), on kaikkialla. Niiden ympärillä leijuu kookoksen tuoksu ja auringossa ne ovat niin keltaisia, että silmiin sattuu.

Nyt Caithnessin alueella ollaan huolissaan tulevaisuudesta. Siellä panostetaan uusiutuviin energioihin ja matkailuun, sillä korvaavia työpaikkoja tarvitaan. Näitä kahta yritetään myös yhdistää ja toivotaan, että yhä useampi tulisi alueelle tutustumaan uusiin energiaratkaisuihin. Tuulivoimaloita nouseekin varsin tiuhaan tahtiin, eikä tämä tietysti miellytä kaikkia. Louisen kertoman mukaan, ensimmäiset tuulifarmit olivat ihmisistä hienoja, jopa majesteettisia, eikä niitä edelleenkään vastusteta, mutta jatkuvien uusien tuulivoimaloiden rakentaminen on alkanut herättää närää ja pelkoa siitä, että maisema on pian täynnä voimaloita. Myös merelle nousee off-shore tuulivoimaa ja suunnitelmat niidenkin lisärakentamiseen ovat massiivisia. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka myös taiteilijat ovat ottaneet energiateeman omakseen. Esimerkkinä taiteilija Sue Jane Taylor, jonka näyttely avautuu Thursossa ensi viikolla.

Ihastuin Caithnessin alueeseen kovasti, eivätkä kuvani pysty millään tuomaan esiin sitä avaruutta ja vihreyttä mikä siellä oli. Taivas tuntui olevan niin paljon lähempänä siellä kuin täällä Aberdeenissa. Toivottavasti pääsen vielä joskus takaisin, sillä pieni pala sydämestäni jäi Caithnessiin.